Naruturkkijengi: Villakoira

Komondorin turkkihan on sen erikoisin ulkomuodollinen ominaisuus mutta löytyy toki muitakin koirarotuja joilla on naruturkki. Olin nähnyt joskus kuvan naruturkkisesta villakoirasta vanhassa Koiramme-lehdessä mutta en koskaan elävässä elämässä ja asia alkoi kovasti kiinnostaa. Janica Heikkinen Kirkkonummelta Wolfnight's villakoirakennelistä teki suuren työn valottaessaan perinpohjin naruturkkisen villakoiran ydintä josta erityisen suuri kiitos hänelle komondorväen puolesta ! Tässä hänen artikkelinsa.

Villakoiran historia 

Villakoira on hyvin vanha rotu, ja sen epäillään syntyneen välimeren maissa keskiajan alkupuolella ja sieltä levinneen ympäri Europpaa Venäjälle asti.

Jo antiikin ajoilla esiintyi korkokuvissa leijonan muotoisia koiria. Epäillään että villakoiran verta löytyy todennäköisesti monista itäisistä koiranrodusta. Mutta ensimmäiset varmat kuvitukset villakoirasta olivat 1400-luvun ranskalais-, hollantilais- ja Italiaismaalauksissa jossa ne maalattiin lejonanleikkauksessa. Sitä on myös käytetty uskollisuuden symbolina katedraalien veistoksissa.

Itse rotutyyppi on ollut olemassa Etelä- ja Keski-Euroopassa 1500-luvun alusta alkaen. Alunperin rotu polveutuu bracke-tyylisistä koirista, jotka aikaa myöten jaettiin nykyisiin ajokoiriin ja lintukoiriin. Vaikka villakoiran esi-isistä ei oikein paljon tiedetä mitään niin yhtenä sen esi-isänä pidetään ylensä ranskalaista barbetia (jonka epäillään alunperin olevan pohjoisafrikkalainen), joka on hyvin alkukantainen, karkeatekoinen ja ei ollenkaan siro koira. Villakoira ei tietenkään ole barbet, mutta siitä polveutavana sen tulee säilyttää voimakas ja alkukantainen luonne, eikä se saa hienostuneesta ulkonäöstään huolimatta näyttää liian feminiiselta.

Muina esi-isinä pidetään myös mm unkarinvesikoiraa, kähäräkarvaista paimenkoiraa ja jotain ajokoiraa.

On haluttu saada metsästyskoirarotu jolla on vedenpitävä karvapeite, vesikoiran ominaisuuksia, suurempaa kokoa sekä enemmän älyä.

Milloinka villapuudelista on kehittynyt nuorapuudeli, ei varmuudella tiedetä. Parittaessa edellämainittua kähäräkarvaista paimenkoiraa ajokoiran kanssa, sai osapenikoista toisen rodun, osa toisen karvapeitteen. (K.W.Koskimies, Saksittu Suomen Urheilulehden IX vuosikerrasta vuodelta 1906. Julkaistu aikaisemminPuudelissa 1/1968. Suomen villakoirakerhon juhlakirja 25 vuotta (1962-1987)) 

Villakoira rotuna 

1500-1600 luvulla villakoiraa käytettiin vedestänoutavana lintukoirana ja Englanissa ne olivat erittäin suosittuja metsästyskoirina, ja heitä kutsuttiin nimillä the Rough Water Dog tai Water Dog (vesikoira).  Villakoiralla oli uimaräpylät varpaiden välissä, paksu, rasvainen ja vedenpitävä turkki ja samalla työhaluinen sekä oppivainen luonne.

Ensimmäiset tekstit rodusta ovat peräisin vuodelta 1553 "Historia Animalumissa" jonka kirjotti Sveitsiläinen eläintieteilijä Konrad Gesner. Hän kirjoittaa yhdestä rodusta jota kutsuttiin nimellä Pudel. Sitä kuvattiin mustaksi tai mustavalkoiseksi kookkaaksi koiraksi, paitsi Saksassa löytyi myös ruskeita yksilöitä.

1560 Kaye laati pintapuolisen kuvauksen villakoiramaisesta barbetista, joka ei ollut niin karkeatekoinen ja oli nopea uimari.

1576 Englannissa Tri P. Caius (Elisabet I:n oma tohtori) mainitsi kirjassaan (luonnontieteellisissä teoksissa) englantilaisesta koirarodusta "vesikoira", jonka turkki leikattiin uimisen helpottamiseksi.

1719 Fr. V. Fleming määritteli villakoiran ja barbetin täysin toisistaan poikkeaviksi roduiksi. Ja huomautti myös villakoiran hyvistä metsästysominaisuuksista. Samaa kuin edellinen sanoo siitä v. 1746 Doebel teoksessaan "Jäger-Praktika".

1750 historiatutkija Buffon mainitsi kaksi villakoiratyyppiä, keskikokoisen ja suuren.

1817 Tri Walter jakaa villakoirat kahteen ryhmään koon mukaan.

V. 1836 on Reichenbach huomannut tarpeelliseksi erottaa neljä eri luokkaa. Tällöin mainitaan ensikerran "Der Schnurenpudel". Sen karva ei ole villainen vaan nuoramainen. 

Villakoiran alkuperämaa 

Villakoiraa oli kolmea eri kokoa sekä kolmea eri mannermaista tyyppiä: ranskalainen, saksalainen ja venäläinen. Ranskalaiset villakoirat olivat voimakas-ja raskasrakenteisia, niillä on leveä kallo, vaaleat pyöreät silmät, korkealle kiinnittyneet korvat, aika lyhyt kaula ja paksu villava turkki. Saksalaiset olivat vieläkin raskaampia, niillä oli syvä rintakehä,kaareva lanneosa, kiilan muotinen pää joka oli litteä korvien välillä. Useimmiten näillä koirilla oli naruturkki. Molemmilla ranskalaisella ja saksalaisella oli uimaräpylät varpaiden välissä. Venäläinen villakoira oli enemmän vinttikoiramaisempi ja karkea kiharaturkkinen. Pitkäraajaisempi ja kevyempirakenteinen kuin muut mannermaiset tyypit mutta isompia ja painavampia eivätkä uimaräpylät ylettyneet ihan varpaisiin asti.

Nämä maat kiistelivät osuudestaan rodun kehittäjinä. Myöhemmin ranskalaiset omivat villakoiran itselleen ja nykyään sen kotimaana pidetään Ranskaa.Isovillakoiran alkuperämaana pidetään yleensä Saksaa ja pienemmät villakoirat joiden tehtävä oli olla seurakoirana tulisivat Ranskasta. On myös väitettyettä isoissa villakoirissa löytyisi vinttikoiran verta.Ranskassa loppui villakoiran metsästyskäyttö 1700-luvulla, Saksa ja Venäjä jatkoi viellä jokusen vuosisata etenpäin. 

Naruturkkisen villakoiran suosio  

Villakoira on melkein aina ollut trimattu rotu jopa metsästyskoiratkin trimmattiin jotta he tehokkaasti ja helposti pystyivät hakemaan linnun vedestä. 1800-luvullaRanskassa erityisesti Pariisin salongeissa oli erittäin suosittua trimmata niitä eriskummallisiin leikkauksiin.Yksi erittäin kummallinen osa villakoiranhistoriassa oli naruvillakoira trendisyys. Se alkoi myöhään 1800-luvulla kun herra Reichenbah von Schmiedeberg, saksalainen koiratietäjä, kirjoittaa1800-luvun lopussa että löytyy kaksi eri turkinlaatua villkoirissa. Villapuudeli  "Der Schaaf-Pudel" ja narupuudeli "Der Schoner-Pudel" .Viktorianajan Englannissa oli narupuudeli erittäin suosittu. Ensimmäinen rekistöröity narupuudeli Englannin kennelliittossa (The English kennel Club) oli niinaikasin kuin 1875. Ensimmäinen tunnettu Englannin muotovalio oli suurikokoinen naruvillakoira, Ch Achilles (säkä 58 cm), joka oli melkein legenda pitkistä narustaan jotka ylsivät 75 cm pituiseksi. Hän saavutti muotovalion arvon 1890. Hänen isällään, saksalaisella tuontikoiralla Ch Lyris (53 cm), oli yli 90 cm pitkät narukorvat. Naruvillakoirat hallitsivat kokonaan näyttelykehiä ja vielä 1901 oli vain kaksi villapuudelia saavuttanut muotovalion arvon. 

Vuonna 1904 ylipuhuttiin Englannin kennelliittoa perustamaan kaksi erillistä luokkaa: narupuudeli yli 38 cm ja villapuudeli yli 38 cm. Silloin tuli myös vain yksi kokoluokka 30-60 cm. Joten keskikokoisia villakoiria ei enää saatu rekistöröidä, mutta tämä hyväksyttiin uudestaan vuonna 1911. Kääpiövillakoirat vasta 1957. Tämän turkinlaadun erottelu aiheutti sen että osa kasvattajista piti niitä aivan eri rotuisena, joiden ei pitäisi  paritella keskenään. Mutta toinen osa kasvattajista piti niitä kuitenkin samana rotuna. Naru- ja villapuudeleille järjestettiin erilliset rotukerhot. Näyttelyissä löytyi narupuudeleita jotka esitettiin muotovalion arvoon saakka omassa luokassaan. Sen jälkeen turkki kammattiin auki ja esitettiin villapuudelina toisessa luokassa. Tästä alkoi naruvillakoiran hidas väheneminen.  

Mutta vasta 1910 naru- ja villapuudelit yhdistettiin samaan luokkaan ja he saivat yhteisen standardin. Sanottiin myös että saksalaiset ja venäläiset villakoirat sopivat parhaiten narupuudeliksi ja ranskalaiset, poikkeuksia lukunottamatta, sopivat villapuudeleiksi. Mutta myöhemmin englantilaiset väsyivät narupuudeliihin sen suuritöisen  turkin takia.Näyttävästi viimeinen Englannin muotovalion arvon saavuttannut naruvillakoira oli Ch The Vagabond King, synt 1926. Nykypäivänä narupuudeleita voidaan nähdä muutamina yksilöitä kilpailemassa Englannissa sekä Amerikassa. 

Villakoira saapui virallisesti Yhdysvaltoihin vuonna 1887, jollon maassa rekistöröitiin ensimmäinen villakoira. Myös Amerikassa dominoivat narupuudelit, vaikka siihen aikaan puudelit eivät olleet suosittuja. 1890-luvulla tuotiin ranskalaiset villapuudelit Amerikkaan ja ne sivuttivat  naruvillakoiran korkealla laadullaan. Vasta 1929 alkoi villakoirien suuri suosio Amerikassa mutta ei naruvillakoirille. Jopa Amerikassa oli naruvillakoira kielletty yhdessä vaiheessa mutta ei enää.

Naruturkkisen villakoiran turkinhoito 

Naruvillakoira on erittäin näyttävä ja turkin nyörit saattavat kasvaa sen omaa säkäkorkeutta pidemmiksi. Naruvillakoira on vaikea hoitaa ja kasvattaa, siksi tähän toimeen kykenee vain harvat. Tästä syystä on vaikea tietää kuinka paljon tätä muunnosta ylipäätään on. Nuoramaisen karvan muodostus on siis abnormiteetti, joka siitoksen kautta on vakaantunut ominaisuudeksi. Nuoramaisen karvan selitetään syntyvän villakarvasta siten, että yhdestä kähärästä kaikki karvat eivät kuole yhtaikaa. Osa kuolee ja osa jatkaa kasvamistaan. Uusia karvoja yhtyy nyt tähän spiraaliin, josta vanhat putoavat pois ja näin jatkaa kehitystä. Turkin nyörien säilymistä on autettava kaikin mahdollisin keinoin varsinkin karvanlähdön aikana. Villakoirilla on yksi suuri karvanvaihtoaika kun pentukarva vaihtuu aikuskarvaan. Koska villakoiran turkki ei tiputa karvaa niin irtonnut karvaa aiheuttaa takkuja turkissa. Yleensä täysikasvuisilla ja vanhemmilla koirilla jolla on hyvä turkin laatu ei turkki takkunu paljon (poikkeuksia löytyy). Villakoiran turkkia on yleensä sanottu että siltä kuulemma puuttuu peitinkarva, mutta se ei pidä paikkansa, etenkin ruskeilla voi nähdä vaalea alusvilla ja tummaa peitinkarvaa. "Tavalliselle" villakoiralle voidaan tehdä naruja jos sillä on siihen sopiva turkinlaatu. Liian pehmeä ja ohut turkki ei ole sopiva karvanlaatu. Monilla kotikoirilla (myös näyttelykoirillakin) voidaan huomata pitkiä "naruja" ( kun niiden turkkia ei ole pitkään aikaan pesty ja föönattu). Mutta yleensä narut eivät ole takussa kuitenkin ne voisvat olla hyvä pohja narujen tekoon.

1800-1900 luvuilla naruja hoidettiin käyttäen apuna vaseliinia ja pitkiin naruihin laitettiin parafiini-öljyä.

Jotta narut eivät vaurioituisi ne suojattiin eräänlaisilla pusseilla tai pidettiin koiraa puupilttuissa jossa oli lattian sijaista ritilä, jotta lika ja ulosteet pystyivät putoamaan maahan likaamatta turkkia. Nahkaremmejä käytettiin myös että turkki pysyisi pois tieltä. Siihen aikaan koirien kuonon karva kerittiin lyhyeksi mutta viikset jätettiin. Jalkakarvat leikattiin myös lyhyeksi polvesta alaspäin, joskus jätettiin palloja jotka olivat myös naruna. (Nykypäivänä suositaan leijonanleikkausta.)

Siihen aikaan ei ollut suotavaa pitää öljyä turkissa kun koirat vietiin näyttelyyn, ja mielellään piti koirat pestä ennen näyttelyä. Ilman lämmintä vettä ja sähköistä föönausta se oli melkeinpä mahdoton operaatio ja siksi koirat pestiin niin vähän kuin mahdollista. Tämän takia he saivat huonon maineen haisevina ja kirppuja omaavina koirina. Vähitellen alkoi myöskin basilleja ja bakteereja pelkäävä yleisö karttaa pitkäkarvaista naruvillakoiraa  ja eräät saattoivat pitää heidät jopa rumempana kuin villapuudelia jos ajatellaan villapuudelin suurta trimmausmahdollisuutta.

Villakoiran tulo Suomeen  

Suomeen villakoira saapui 1800-luvun lopulla. Merkintä Helsingissä palkitusta isovillakoirauroksesta on vuodelta 1899. Silloiset koirat olivat yleensä Keski-Euroopasta peräisin. Myös Ruotsista tuotiin koiria jotka myös polveutuivat Keski-Euroopan villakoirista (yleensä Saksasta). Yleistyminen Suomessa alkoi vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla. Suomessa ja muissa Pohjoismaissa jalostusaines perustuu suurelta osin Englantilaisiin koiriin.  

Villakoiran käyttö ja luonne 

Villakoiria käytettiin lähinnä metsästyskoirina (noutavana sekä ajavana) mutta myös vetokoirina, paimentamiseen, myöhemmin myös sirkuskoirana, tryffelikoirana ja pienet saivat hoitaa seurakoira tehtävää. Ne ovat myös erinomaisia vahtikoiria, jotka eivät salli vieraan tunkeutumista perhepiiriin. Villakoirat ovat eloisia, älykkäitä, vilkkaita, itsenäisiä, ylväitä sekä myös iloisia ja kujeilevia. Eloisuudesta huolimatta ne ovat rauhallisia, eivätkä käyttäydy hermostuneesti. Ominaisuus jota lintukoiran työssä täytyy olla. Itsenäisinä koirina ne tarvitsevat ehdottomasti peruskasvatuksen. Rotumääritelmässä mainitaan villakoiran luonne uskolliseksi, oppivaiseksi ja helposti koulutettavaksi. Nykypäivänä villakoira menestyy hyvin agilityssä, tokossa, näyttelyssä, rauniokoirana, pk-laijeissa, opas-koirana  ja ratajuoksussa se on hyvä. 

Onko naruvillakoira oma rotu ? 

Koska naruvillakoira ja "tavallinen" villakoira ovat yksi ja sama rotu niin naruvillakoiralla on oikeus kilpailla nuiden "tavallisten" villakoirien kanssa jos se on rekisteröity. "Tavallisesta" villakoirasta voidaan hyvällä työllä ja oikeanlaisella turkinlaadulla saada aikaiseksi naruvillakoira. Villakoiran rotumääritelmässä mainitaan villakoiran turkinlaadusta:  

(Hyväksytty: FCI 12.12.1991, käännös SKL-FKK

16.01.1993) 

Karvapeite: Kiharakarvaisella koiralla karva on runsasta, hienolaatuista, villava ja runsaasti kihartuvaa. Karva on joustavaa ja kädellä painettaessa kimmoisaa. Karvan tulee olla tiheää, erittäin tuuheaa ja tasapitkää muodostaen tasaisia auki kammattavia kiharoita. Kova, kosketettaessa jouhimaiselta tuntuva karva ei ole toivottava ja sitä on pidettävä oikeanlaatuista karvaa huonompana. Nyörikarvaisella koiralla karva on runsasta, hienolaatuista, villavaa ja tiivistä, ja se muodostaa hyvin tyypillisiä yhtä pitkiä nyörejä (narutettu).Karvan on oltava vähintään 20 cm pitkää. Mitä pitempi karva, sen parempi. Nyörit molemmin puolin päätä voidaan sitoa nauhalla korvien päälle ja rungon pitkät karvat voidaan jakaa molemmin puolin sivulle, jotta turkki ei olisi epäsiistin näköinen. 

Leijonaleikkaus suositellaan myös nyörikarvaisille villakoirille.

Virhe: Harva tai pehmeä karva 

Janica Heikkinen kennel Wolfnight's

LÄHTEET:

K.W.Koskimies (Saksittu Suomen Urheilulehden IX

vuosikerrasta vuodelta 1906. Julkaistu aikaisemmin

Puudelissa 1/1968. Suomen villakoirakerhon juhlakirja

25 vuotta (1962-1987))

Suuri Suomalainen koirakirja, Saki Paatsama

(uudistettu painos/1991 Suomi)

Suuri korakirja 6

(1985 Espanja, 1993 Suomi)

Suuri koirakirja, Carl-Johan Adlercreutz

(1994 Ruotsi)

Koko Maailman koirat, David Alderton

(1993 Englantti, 1994 Suomi)

Svenska Pudelklubben, Jubileumsbok 1943-1982

(1983 Ruotsi)

Pet Libary`s Poodle Guide

(1968 Englantti)